Aiemmat kirjavinkit

Kirjan ja taiteen alkulähteillä

Kirjan tekemiseen tarvitaan paitsi ajatustyötä ja istumista, myös alkuainetta eli paperia. Ainakin toistaiseksi tilanne on tämä, vaikka sähköistä kirjaa kohti kovasti rynnätään.

Terveellinen muistutus siitä, mistä kaikki on lähtöisin, tarjoutuu Teemu Keskisarjan teoksessa Vihreän kullan kirous (Siltala 2010). Tekijä kertoo siinä erään mahtimiehen, Mäntän patruunan G. A. Serlachiuksen elämäntarinan ja samalla hänen luomansa teollisuuslaitoksen nousun, kurimuksen ja kukoistuksen.

Kysymyksessä ei ole tavanomainen tehtailijan paraatikuva, vaan värikylläinen, raadollinen, välillä julma ja usein hirvittävän hauska kertomus todellisesta talouden tuittupäästä. Toisille Serlachius oli tienraivaaja, visionääri ja voimamies, toiset pitivät häntä yksinkertaisesti hulluna. Joka tapauksessa hänet tuomittaisiin tänään psykopaattina ja vallanhimoisena työpaikkakiusaajana.  

Jälkeä kuitenkin syntyi ja vaikutusta tähän päivään saakka. Kuinka monet painotuotteet ovatkaan saaneet paperinsa Mäntästä. Ja kuinka tehtaan vaiheille kasvoi kehittyvä kaupunki. Kertynyt taidekokoelma puhuu omaa kieltään menestyksestä, vauraudesta ja ohessa syntyneestä kulttuuritahdosta. Mäntän taideviikot on jatkanut tehtaan rullien synnyttämää traditiota.

Teemu Keskisarja kirjoittaa täsmällistä ja ilmeikästä suomen kieltä. Historioitsijana hän saa aikakauden elämään ja lähestyy kohdehenkilöään siekailematta, vailla turhaa pokkurointia, katsoen patruunaa silmästä silmään ja tuoden sukutaustat ja aikalaisten näkökulmat tasavertaisesti esiin. Lähteitä tutkija käyttää tarkasti, jäntevästi, löytäjän riemulla. Näin syntyy rikas teollisuus- ja kulttuurihistoriallinen kuvaussarja, jonka äärellä viihtyy vaikka vain kirjoittajan kielikuvista ja sanavalinnoista nauttien.

Parasta historian popularisointia, asiasta vähääkään tinkimättä! Suositellaan kaikille Suomen menestystarinasta kiinnostuneille.       

PANU RAJALA

______________________

Yhdistyksen puheenjohtaja, professori Jukka Sarjala vinkkaa lukemiseksi seuraavaa kirjaa:

Leena Lehtolainen, Outi Pakkanen, Matti Yrjänä Joensuu, Ilkka Remes, Reijo Mäki; siinä komea rivi suomalaisia dekkarikirjailijoita, jotka ovat nostaneet tämän kirjallisuuslajin arvostusta. Dekkareita ja viihdekirjallisuutta yleensäkin ylenkatsottiin pitkään. Ei ollut sopivaa kuluttaa aikaansa kirjallisuudella, joka viihdytti. Onneksi tästä päähänpinttymästä on päästy eroon ja tunnustetaan, että hyvän dekkarin kirjoittaminen vaati ammattitaitoa siinä kuin esim. yhteiskunnallisesti tiedostavan tai parisuhteen ongelmia käsittelevän romaanin kirjoittaminen.

Nykydekkaristien rinnalla ei sovi unohtaa dekkarikirjallisuuden klassikkoa: Mika Waltaria. Monitoimimies Waltari osallistui pohjoismaiseen salapoliisikilpailuun 1930-luvun lopussa ja voitti Suomen osuuden  teoksellaan ”Kuka murhasi rouva Skrofin?”.  Kirjasta tuli myyntimenestys, lyhyessä ajassa se saavutti 20 000 kappaleen menekin. Poikkeuksellinen lukijoiden suosio vaati jatkoa ja pianhan Waltarin kaltainen tekijä väänsi toisen dekkarinsa: ”Komisario Palmun erehdys”.

Varhaisimmissa kirjallisuushistorioissa nämä kaksi Waltarin teosta hienotunteisesti sivuutettiin, mikä oli vahinko, koska molemmat dekkarit ovat vetreästi kirjoitettuja. Ehkeivät kirjojen juonet ole rikoskirjallisuuden nerokkaimpia, mutta kirjoitustyyli on todella laadukasta. Ohjaaja Matti Kassila pelasti nämä Palmu-kirjat unohdukselta erinomaisilla elokuvasovituksillaan; osansa filmien nautittavuudesta tuottavat myös loisteliaat näyttelijät Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela. Kirjat kestävät monta lukukertaa, filmejä katselee mielikseen vaikka kerran vuodessa.

Jukka Sarjala

_____________________

Yhdistyksen puheenjohtaja, professori Jukka Sarjala vinkkasi keväällä 2010:

Tämän vuoden vanhan kirjallisuuden päivien teemana on runous. Tämä antaa aiheen poiketa tavoistani enkä tällä kertaa suosittele historiaan liittyvää teosta enkä proosaa, vaan voi hyvillä mielin vihjata, että tutustukaapa Jukka Itkosen viimeiseen runokokoelmaan Laululinnun saarella (Kirjapaja 2009). Hänellä on jo ennestään laaja ja monipuolinen tuotanto: kirjoja lapsille ja aikuisille, runoja, kertomuksia, laululyriikkaa.

Nykyaikainen runous on konstikasta, koska isoja ajatuksia pelkistetään tiiviiseen muotoon. Onneksi loppusoinnut eivät ole enää pakollisia. Perinteisessä runoudessa piti teksti puristaa loppusoinnulliseksi vaikka väkisin. Ja tulos olikin usein väkinäistä; hiljaa – liljaa. Mutta nykyruno ei pahene, vaikka siinäkin käytettäisiin loppusointuja, kunhan runoilija vain on taitava sanaseppo. Jukka Itkonen on. Itkoselta sanat soljuvat leppoisasti, ilman minkäänlaista pakottamisen tuntua.

Runoilija on ollut hyvällä päällä tekstejä hyräillessään. Useimmat runot liittyvät kesään, järvimaisemaan. Lukijalle tulee mukava olo, mieleen palautuu omia luontokokemuksia. Kun on joutunut kahlaamaan satojen sivujen kuvauksia perheristiriidoista, ihmisten pahuudesta, talousahdingosta, synkistä tulevaisuusvisioista niin tuntuu rauhoittavalta lukea nykykirjaa harmoniasta, elämänilosta, kiireettömyydestä.

Muutkin ovat huomanneet Jukka Itkosen runokokoelman ansiot; teos sai Kuopion kaupungin myöntämän Savonia-palkinnon.

______


Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

Päivittäin saamme uutisia Afganistanista. Tätä on jatkunut vuodesta toiseen. Olemme turtuneet sotakuviin, sissien hirmutekoihin.

Khaled Hosseini on Kaliforniassa asuva kirjailija ja lääkäri. Hän on syntynyt Kabulissa, mutta joutunut pakenemaan kotimaastaan. Hän ei ole unohtanut juuriaan.

Hosseini kuvaa kahden nuoren naisen kohtaloa tyrannimaisten miesten hallitsemassa maailmassa, jossa naisilla ei ole ihmisarvoa. Kuvaus on paikoitellen suorastaan tuskallista luettavaa, mutta kuitenkin kirjassa on pieni toivon kipinä. Tämän kirjan luettuaan suomalaiselle turvallisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen tottuneelle sivustaseuraajalle nimi Kabul ei ole entisensä. Hosseini antaa kasvot paljon kärsineelle afganistanilaiselle naiselle, hän näyttää uudenlaisen todellisuuden.